Prosessimusiikkia! Avaruusromua 8.3.2015

10/03/2015

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/03/06/prosessimusiikkia-avaruusromua-832015

Kelanauhuri. Käsitelty kuva.
Kuva: CC-BY-SA-3.0 (http://creativecommons.org/licenses/by-sa/3.0/), via Wikimedia Commons
Se oli aika yksinkertainen idea: asetetaan kaksi kelanauhuria rinnakkain ja laitetaan niihin vain yksi nauha, siten että vasemmanpuoleinen nauhuri äänittää tuolle nauhalle ja oikeanpuoleinen nauhuri toistaa nauhalle tallentuneet äänet. Ääni siis viivästyy hiukan.

Jos oikeanpuoleisen nauhurin toistama äänisignaali ohjataan uudelleen vasemmanpuoleiseen nauhuriin, joka äänittää sen ja ääni kulkee jälleen oikeanpuoleiseen nauhuriin, joka toistaa sen ja äänisignaalin annetaan jälleen kulkea vasemmanpuoleiseen nauhuriin, joka äänittää sen ja oikeaan joka toistaa sen ja niin edelleen, melko pian tapahtuu ihme.

Äänet eivät ole enää yksittäisiä ääniä, nuotit eivät ole yksittäisiä nuotteja, vaan ne ovat jatkumoa. Ne ovat äänien virtaa, joka voimistuu ja alkaa elää omaa elämäänsä. Ne eivät enää elä tässä maailmassa, vaan ne kohtaavat toisensa oudossa magneettisessa todellisuudessa, jossa äänet käyttäytyvät odottamattomilla tavoilla. Äänet alkavat synnyttää musiikkia, jota kukaan ei ole tehnyt. Musiikkia, jonka synnyttää prosessi.

Vuonna 1972 englantilaiset Robert Fripp ja Brian Eno tapasivat jälkimmäisen kotistudiossa Lontoossa, tarkoituksenaan kokeilla Brian Enon uutta nauhurikeksintöä: kahta Revox A 77 –nauhuria ja niiden välillä pyörivää ääninauhaa. Fripp soittaisi kitaraa ja Eno käsittelisi ääntä, muokkaisi ääninauhalle menevää ja sieltä tulevaa materiaalia, ja antaisi prosessin viedä. Prosessia oli mahdollista hallita jonkin verran, mutta vain jonkin verran, ja se teki tästä yrityksestä hyvin kiinnostavan.

Näin syntyi Frippin ja Enon ensimmäinen yhteinen albumi No Pussyfooting, joka julkaistiin vuonna 1973.

Brian Enon nauhurikeksintö oli inspiroiva, mutta todellisuudessa se ei ollut hänen keksintönsä. Amerikkalainen Terry Riley oli jo 1960-luvun alkupuolella käyttänyt vastaavanlaista rakennelmaa, mutta Fripp ja Eno tekivät nauhurikeksinnöstä yhteistyön välineen. He tekivät siitä työkalun kahdelle muusikolle, jotka yhdessä saivat aikaan jotakin muuta kuin mitä kumpikaan olisi yksin saanut aikaan. Järjestelmästä tuli ikään kuin kolmas muusikko, sähkömagneettinen persoona, joka osallistui omalla tavallaan musiikin luomiseen.

Prosessimusiikin ehkä paras määritelmä on se, jonka John Schaefer esittää kirjassaan New Sounds: prosessimusiikiksi voidaan lukea kaikki se musiikki, jossa teknologialla on yhtä suuri osuus musiikin lopputulokseen kuin sen esittäjällä. Kyse on siis teknologian soveltamisesta, sen teknologian käyttämisestä, joka kunakin aikana on ollut olemassa ja saatavilla. Ja prosessimusiikin ideaan kuuluu aina se, että tuo kulloinenkin tekniikka tuottaa jollakin tavalla prosessin lopputulosta, ja monesti myös määrää sitä, mitä matkalla tapahtuu, mitä prosessin aikana tapahtuu.

Tässä se on! Kuin suoraan 1970-luvulta – Revox A 77:

Se, että käyttää esimerkiksi jotakin efektilaitetta, se ei vielä sinänsä tee musiikista prosessimusiikkia, vaan se, miten tuota efektiä eli äänen teknistä prosessointia käytetään. Musiikki on prosessimusiikkia, jos tuo efekti vaikuttaa olennaisesti siihen, mitä musiikissa kulloinkin tapahtuu ja mitä siinä tulee tapahtumaan. Perusidea on siis se, että ensin on ääni, sille tehdään jotakin, ja sitten annetaan tuon prosessoidun eli käsitellyn äänen jotenkin vaikuttaa siihen, mitä seuraavaksi tehdään.

Prosessimusiikin idea on yksinkertainen ja sopivan väljä, ja siitä on nähty ja kuultu hyvin monenlaisia sovelluksia. On toisiinsa ja erilaisiin efektilaitteisiin kytkettyjä nauhureita. On monella tapaa palautetta antavia järjestelmiä, joissa soittaja kuulee prosessoituneen musiikin ja reagoi siihen jotenkin. On systeemeitä, joissa sattumalla on hyvin osuus lopputulokseen, ja monia muita ideoita.

Kyse ei kuitenkaan ole koneen tai teknologisen järjestelmän itsestään luomasta musiikista, vaan mukana on aina luova ihminen eli esittäjä. Joku, joka vaikuttaa prosessiin, tekee valintoja ja päätöksiä. Joku, jonka ansiosta musiikki kuulostaa sellaiselta kuin kuulostaa. Joku, jonka toiminta on kaikesta ennustamattomuudesta ja sattumanvaraisuudesta huolimatta tarkoitushakuista.

Fripp ja Frippertronics, lavalla vuonna 1979. Näin se toimii:

Brian Enon rakentama nauhurisysteemi tuli myöhemmin Robert Frippin käytössä tunnetuksi nimellä Frippertronics, sen jälkeen kun Fripp oli hieman muokannut systeemiä, soveltanut sitä omiin tarkoituksiinsa. Frippin systeemi oli periaatteeltaan alkuperäisen kaltainen, mutta muokattu siten, että Fripp saattoi luoda sillä musiikkia yksin, sekä studiossa että soolokonserteissaan.

Miesten seuraava kohtaaminen tapahtui vuonna 1975, albumilla Evening Star. Se oli ambienttia aikana, jolloin ambientista ei vielä puhuttu.

Minä olen aina pitänyt enemmän suunnitelmien tekemisestä kuin niiden toteuttamisesta, sanoi Brian Eno tuon musiikin tekemisen aikoihin, ja se taas on johtanut siihen, että olen tullut rakentaneeksi systeemeitä, jotka luovat itsestään musiikkia, kun ne vain laitetaan jotenkin käyntiin. Minä siis olen ensin suunnittelija ja ohjelmoija, ja sen jälkeen kun prosessi on lähtenyt käyntiin, minusta tulee yleisö, joka kuuntelee lopputulosta.

Vuonna 2004, yli 30 vuotta No Pussyfooting –albumin jälkeen Robert Fripp ja Brian Eno uudistivat yhteistyönsä ja palasivat takaisin 1970-luvun alun maailmaan. Albumi The Equatorial Stars ikään kuin täydentää Frippin ja Enon yhteiset albumit trilogiaksi. Tottakai tällä myöhemmällä albumilla kuuluvat kuluneet vuosikymmenet, muuttunut tekniikka ja tapahtuneet asiat, mutta toisaalta herrat ovat hyvin säilyttäneet oman yhteisen omalaatuisuutensa. Yhdessä he tekevät musiikkia, jollaista kuulee harvoin.

Harvoin kuultua tämäkin: John Peel soittaa radiolähetyksessä Frippin ja Enon musiikkia vahingossa väärinpäin. Brian Eno oli ainoa, joka huomasi asian!

AVARUUSROMUA 8.2.2015 – OHJELMAN MUSIIKKI:

FRIPP & ENO: The Heavenly Music Corporation – osa – (No Pussyfooting, 1973)
FRIPP & ENO: Swastika Girls – osa – (No Pussyfooting, 1973)
FRIPP & ENO: Wind on Water (Evening Star, 1975)
FRIPP & ENO: Evening Star (Evening Star, 1975)
FRIPP & ENO: Meissa (The Equatorial Stars, 2004)
FRIPP & ENO: Lyra (The Equatorial Stars, 2004)
FRIPP & ENO: Tarazed (The Equatorial Stars, 2004)

Prosessimusiikkia

Se oli aika yksinkertainen idea: asetetaan kaksi kelanauhuria rinnakkain ja laitetaan niihin vain yksi nauha, siten että vasemmanpuoleinen nauhuri äänittää tuolle nauhalle ja oikeanpuoleinen nauhuri toistaa nauhalle tallentuneet äänet. Ääni siis viivästyy hiukan. Mutta jos tuo oikeanpuoleisen nauhurin toistama äänisignaali ohjataan uudelleen vasemmanpuoleiseen nauhuriin, joka äänittää sen ja se kulkee jälleen oikeanpuoleiseen nauhuriin joka toistaa sen ja äänisignaalin annetaan jälleen kulkea vasemmanpuoleiseen nauhuriin joka äänittää sen ja oikeaan joka toistaa sen ja niin edelleen, aika pian tapahtuu ihme. Vuonna 1972 englantilaiset Robert Fripp ja Brian Eno tapasivat jälkimmäisen kotistudiossa Lontoossa, tarkoituksenaan kokeilla Brian Enon uutta nauhurikeksintöä. Kahta Revox A 77 -nauhuria ja niiden välillä pyörivää ääninauhaa. Fripp soittaisi kitaraa ja Eno käsittelisi ääntä, muokkaisi ääninauhalle menevää ja sieltä tulevaa materiaalia, ja antaisi prosessin viedä. Prosessia oli mahdollista hallita jonkin verran, mutta vain jonkin verran, ja se teki tästä yrityksestä hyvin kiinnostavan. Toimittajana Jukka Mikkola. Ohjelman musiikki: FRIPP & ENO: The Heavenly Music Corporation – osa – (No Pussyfooting, 1973) FRIPP & ENO: Swastika Girls – osa – (No Pussyfooting, 1973) FRIPP & ENO: Wind on Water (Evening Star, 1975) FRIPP & ENO: Evening Star (Evening Star, 1975) FRIPP & ENO: Meissa (The Equatorial Stars, 2004) FRIPP & ENO: Lyra (The Equatorial Stars, 2004) FRIPP & ENO: Tarazed (The Equatorial Stars, 2004)

Share this

Facebook Twitter Google+